Se lienee tiedossa, että hevoset tulkitsevat ihmisen tunnetiloja hyvinkin herkästi. Hevosen käsittelyssä tulee olla varma, eikä omaa pelkoaan tai epävarmuuttaan tule näyttää. Joskus ratsastaessa pelottaa, mutta taitoa on se, että osaa peittää pelkonsa tai epävarmuutensa. Onko se näyttelemistä? Sitä tarvitsee joskus myös muussa elämässäkin. Mutta pystyykö hevosta huijaamaan? Tuskin.
Hevosen reaktiot ihmisen tunnetiloihin saattavat yllättää.
Olin 17-vuotias, kun isäni kuoli. Hautajaisia seuraavana päivänä lähdettiin talliporukalla maastoilemaan,. Mieleni oli ymmärrettävästi maassa, mutta kiva oli saada muuta ajateltavaa, vaikka suru pyörikin mielessä. Tallille päin palatessamme lämmittelin pakkasen kylmentämiä varpaitani irroittamalla jalustimet jaloistani, kun saavuimme rauhallista käyntiä metsästä pellon laitaan. Oodin käveli verkkaisesti jonon viimeisenä, rennosti. Yhtäkkiä huomasin, että painelen tavallisesti vakaan ja kiltin ratsuni kanssa pukkilaukkaa pellolla, ja lopputuloksena tumpsahdin pehmeästi metriseen lumihankeen naamalleni, ratsuni laukatessa "villiintyneenä" jonon ensimmäiseksi odottelemaan. Naurusta ei meinannut tulla loppua, kun kömmin hangesta ylös umpilumisena, vailla näkyvyyttä, sillä silmälasinikin haukkasivat lunta. Jouduin vielä rämpimään hangessa kymmeniä metrejä tuhman ratsuni luo. Hevonen oli vallan tyytyväisen näköinen eikä edes yrittänyt pakoon, lähinnä odotteli että milloin kiipeän takaisin kyytiin. Haluan tietenkin ajatella, että viisas hevonen vaistosi suruni ja päätti sitten omalla tavallaan piristää minua. Piristi kyllä, tilanne on naurattanut pitkälti toistakymmentä vuotta!
On hetkiä, kun oma, tuttu hevoseni haluaa toistuvasti olla luona ja työntää turpansa kasvojeni lähelle. Olen miettinyt, että mitähän asiaa sillä on minulle. Tänään tajusin, että ei sillä välttämättä ole minulle asiaa, vaan se kysyy, mitä minulla olisi kerrottavaa, onko minulla kaikki hyvin.
Kuva: Tiina Pesonen
|
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti