Pettymyksen karvas kalkki kestomakuna

Tekstiä on nyt irronnut taas liian harvakseltaan, vaikka monesti huomaan mielessäni pyörivän ajatuksia, joita jalostan koko ajan blogitekstin muotoon. Siitä puuttuu kuitenkin yksi työvaihe: paikoilleen istahtaminen, jotta ajatuksissani oleva, jo lähes valmis teksti siirtyisi näppäimistön kautta tänne blogiin. Työstän jatkuvasti omaa ajankäyttöäni, ja lupaankin nyt itselleni, että tähän tulee muutos. Kirjoittaminen muodossa tai toisessa on kuitenkin ollut aina itselleni henkireikä, ja nyt sen aika tuntuu jälleen olevan.

Kirjoitin viime syksynä, suomenhevosten kuninkaallisten - lue: väliin jääneen Kasvattajakilpailun - aikaan tavoitteista ja pettymyksen käsittelystä, ja tämä seuraava tekstinpätkä pisti äsken silmääni:

Kyky käsitellä pettymyksiä mittaa mielestäni myös ihmisen vahvuutta. Pettymykset kasvattavat - ja opettavat - ja elämässä kuuluukin olla ylä- ja alamäkeä. Pahalta ne tuntuvat, mutta eteenpäin katsominen auttaa. Se ei heti onnistu, mutta ajan kanssa näkö terävöityy.

No ei hyvältä tunnu vieläkään. Tämä loppukevät on kyllä ollut sellaista suota harrastuksen suhteen, että ei rentouttavasta harrastuksesta ole monestikaan voinut puhua. 

Alkuvuodesta näytti valoisalta, kun oma hevonen palaili treeniin ja kisakaveriksi löytyi ihan mahtava hevonen, ja omistajan kanssa suunnitelmat meni hienosti yksiin. Kalenteri oli suunniteltu jo syksyyn asti. Kisakausi startattiin, ja päästiin jo pikkuisen menestyksenkin makuun. Sitten kaikki rupesi taas menemään ihan pieleen; oman hevosen kanssa treenailuun tuli jälleen mutkia matkaan, ja suon pohjalla käytiin (toivottavasti!) siinä, kun kamalana epäonnen summana kisakaverille kävi tapaturma, ja edessä on pitkä sairasloma. 

Itselleni hevosharrastus on henkireikä, ja hevosten parissa pystyn tyhjentämään ajatukseni muusta, kuten ajoittain stressaavasta työstä. Siinä vaiheessa kun tämä henkireikäkin on epäonnistumista ja stressiä toisensa perään, tuntuu arjesta palautuminen erittäin haasteelliselta. No, kaikella on toivottavasti tarkoituksensa. 

Varovaisen toiveikkaasti treenailen jälleen Napin kanssa, jospa kuitenkin startattaisiin vielä kisakaudelle 2018. Nappi kylläkin vähän jo tinderöi sulhoehdokkaan kanssa, ja vallan hieno sellainen löytyikin. Pitkän itsetutkiskelun jälkeen taisin päätyä siihen, ettei varsottamisen aika vielä ole - tosin tämän suhteen taidan olla valmis tarvittaessa muuttamaan mieleni nopeastikin. Siihen saakka ihailen Napin kotitallissa maailmaan putkahtelevia, toinen toistaan suloisempia varsoja. Tänä kesänä niitä riittääkin jos kaikki tähdet ovat suotuisia, sillä kolme tammaa on jo varsonut ja toiset kolme vielä kasvattelevat hetken mahojaan. Napinkin sukuun tulee toivottavasti lisää jäseniä, kun uusi pikkusisarus ja sisarenlapsonen putkahtavat maailmaan. Peukut pystyssä odotellaan! Eipä tästä ole kauaa, kun ihailin siellä peräkarsinassa tähtipäistä, punaista tammavarsaa - nyt se on jo aikuinen ratsuhevonen siinä viereisessä karsinassa.

Aina pitää nähdä asioiden positiiviset puolet, vaikka niitä joutuukin välillä vähän etsimään. Olen saanut Napille ihan parhaan liikuttajan, ja se helpottaa paljon, kun tiedän että hevonen on säännöllisessä liikunnassa, eikä kerää toivottavasti turhaa virtaa. Lisäksi on toki mukava ajatella, että maksoin A-lisenssin vain tukeakseni SRL:n toimintaa :D (oma lompakko kyllä tätä vähän protestoi...)

Nautitaan kesästä ja tästä hetkestä, huominen tulee aina.

PS. Satula- ja kuolainrumba - sitä riittää! Sitä tuskaillessa se varsaloma ei ehkä olekaan huono ajatus :D

Kuva: Emilia Nerg