25. elokuuta 2018

Endorfiinijahdissa

Kesä on ollut huikea mutta pikkuhiljaa suosikkivuodenaikani, syksy, alkaa tehdä tuloaan. Kuivan hellekesän jälkeen on ihanaa nauttia sateen ropinasta ja syksyn huumaavasta tuoksusta metsässä. Ötököiden määrä on vähentynyt ja hevosenkin treenaaminen on mielekkäämpää, kun lämpötila on inhimillisempi.

Joskus elämässä myllertää töiden tai ihmissuhteiden takia, ja varsinkin silloin harrastus nousee usein tärkeään rooliin. Toki ihmisestä riippuen, sillä jotkut jättävät harrastukset sikseen elämän myllerryksissä, kun taas toiset paneutuvat harrastuksiinsa jopa intensiivisemmin. Itse kuulun jälkimmäisiin. Kun ajatukset laukkaavat miljoonaa ja elämä heittelee, mikään ei ole tyhjentävämpää kuin keskittyä täysin esimerkiksi estevalmennukseen. Hevonen vaatii täyden läsnäolon ja suoritus sataprosenttisen keskittymisen. Tällöin muita asioita ei mahdu hetkellisesti päähän ja aivot tuntuvat jopa lepäävän. Pitemmän tähtäimen suunnitelmat vaativat toteutuakseen aikataulutusta ja tekoja, jolloin arki kestää kasassa, kun on jotain mitä kohti ponnistella. Tällaisessa urheilusuorituksessa ja tavoittellisessa harrastamisessa elimistön hormoneista endorfiini,dopamiini ja serotoniini pääsevät valloilleen. Kaikki tärkeitä onnellisuutemme aineksia, lisäksi vielä neljäntenä reseptiin kuuluu oksitosiini - ihmisen rakkaushormoni. Kannattaa googlata näistä lisätietoa, mielenkiintoista luettavaa!




Oma harrastamiseni ei tietenkään ole pelkkää pään tyhjentämistä endorfiinien hakemisen kautta, vaan välillä tarvitsee myös omien ajatustensa seuraa. Mietteitään saa järjestykseen esimerkiksi metsässä hevosen kanssa liikkumalla. Hengittäminen tuntuu helpolta kun metsän raikas tuoksu hyväilee sieraimia. Tuuli humisee ja puiden lehdet pitävät ääntä. Hiekka rahisee kavioiden alla, välillä kenkä kolahtaa kiveen. Eläinten äänet kuuluvat välillä, ja muistuttavat, ettet ole yksin. Hevonen vaatii kuitenkin läsnäolosi, joten olet hetkessä kiinni. Hevosen selästä näkee myös parhaat sieni- ja marjapaikat. Ja kun oma olo on väsynyt, mikään ei voimaannuta samoin kuin alla tanssahteleva hevonen. Ja kun annat hevoselle luvan lähteä laukkaan, tunnet pystyväsi mihin vain. Metsälenkin jälkeen olo on kuin uudestisyntynyt. 




Mitä sinun harrastuksesi sinulle antaa?



29. heinäkuuta 2018

Haaveet todeksi - ja lisää haaveita pelkoja uhmaten

Kun matkalle on sattunut jo liikaakin epäonnea hevosten terveydentilan suhteen, tuntuu hurjan vaikealta ja jopa vaaralliselta iloita matkan varrella olevista onnistumisista. Silti järjellä olen yrittänyt ajatella, että jos ei uskalla iloita edes pienistä onnen hetkistä, pidemmässä juoksussa se syö ilon koko harrastuksesta. Sitä en halua kokeilla. 

Väistämättä eteen tulee jälleen suunnitelmat, joita haluaisi toki tehdä pidemmällä tähtäimellä. Ja toisaalta ei uskaltaisi. Nyt koitan katsella vain kuukauden verran eteenpäin, mikä toki on helppoa kun kisakausi alkaa olla jo kohta loppusuoralla tämän vuoden osalta. Meillä vasta alkusuoralla. Kisausi startattiin kelvollisella suorituksella Lappeenrannan raviradalla järjestetyissä koulukilpailuissa 12.7. helppo B:3 -luokalla. 

Kuva: Alina Tervonen


Aikuisena voi - ja pitää - toteuttaa haaveitaan. Esimerkiksi niitä, mitä on kypsytellyt lapsesta saakka. Omia lapsuuteni ja teini-iän haaveita ovat olleet esimerkiksi oma hevonen, oma traileri sekä vetoauto ja BE-ajokortti. Helppoa, kaikki CHECK (ja lompakko huutaa hoosiannaa :D ). Haaveiltu on myös varsan ostamisesta ja ratsuksi kouluttamisesta. Sekin on CHECK. Nyt se on jo aikuinen, ja haaveeksi on muuttunut oman varsan kasvattaminen - tamman omistajalle vähän paha haave!

Yli kaksi vuosikymmentä olen haaveillut maastoesteiden ratsastamisesta. Nyt sekin on toteutettu (seuraavaksi tosin haaveillaan jo kenttäkilpailuista...). Osallistuimme Napin kanssa Minna Pekkalan maastoestevalmennukseen 24.7. Harjussa. Ihan mieletön kokemus! Nappi yllätti, se oli äärimmäisen rohkea, muutama kielto tehtiin, mutta lähes kaikki esteet se ylitti ilman että estettä näytettiin sille etukäteen. Nappi on kyllä lajinsa valinnut, toivotaan että kaikki tähdet ovat suotuisia ja päästään jatkamaan alkanutta harrastusta :) 

Ensimmäinen hyppy. Kuskin jännitys karisi heti kun hevosen otteet tuntui varmoilta!
Kuva: Aino Tervonen

Kuva: Aino Tervonen

Kuva: Aino Tervonen


Kesähelteiden jatkuessa hevostenkin treeniin ja vilvoitteluun on pitänyt kehitellä vaihtoehtoja. Yöratsastukset on kokeiltu, aika kivaa, ja nyt täytettiin myös jonkinlainen haave, kun vein Napin uimaan! Kahdet kahlailu- ja uintitreenit on jo takana, koitetaan käydä nyt useampia kertoja viikossa. Kenttätreenit oli Napille aika rankat, joten loppuviikko onkin suunniteltu kevyemmäksi. Uiskentelu tuntuu olevan mieluista. Tämänkin haaveen muuten saa todeksi kun on toteuttanut noita aiempia haaveita - kuljetuskalusto ja ajokortti luo mahdollisuuden kuskailla hevosta silloin kun itse haluaa...

Koitetaan jaksaa helteitä - ei palella!

Järvihevonen bongattu Saimaalla!
Kuva: Saija P.

Hiekharju Napakka ja Alphons
kuva: Saija P.

21. kesäkuuta 2018

Revontulia ja avaruusolentoja

Heti alkuun teen selväksi, etten pyri kirjoittamaan tieteellistä tekstiä tai referoimaan saamaani tietoa virallisesti, vaikka nostankin tähän asioita dokumentista. Kirjoitan tässä tekstissä omia kokemuksiani ja pyrin analysoimaan ja soveltamaan saamaani tietoa omassa elämässäni. Tieteelliset faktat voi poimia muualta, lähdeteokseksi en tätä tekstiä tarkoita :)

Katsoin muutama päivä sitten lepäillessäni Yle Areenalta mielenkiintoisen tiededokumentin Erityisherkät (Sensitive - the Untold Story). Näkyy vielä, kannattaa katsella vaikka juhannuksen sateita pidellessä. Tiesittekö, että jopa 20 % ihmisistä on erityisherkkiä? Mutta mikä itseäni kiinnosti dokumentissa oli se, että erityisherkkyyttä on tutkittu myös eläimillä. Erään tutkimuksen mukaan tutkimuksessa mukana olleista 100 eläinlajista jopa 20 % yksilöistä oli erityisherkkiä - sama suhde siis kuin ihmisillä. 

En ryhdy avaamaan kummemmin erityisherkkyyden käsitettä, sen voi jokainen vaikka googlata jos käsite on vieras. Tärkeintä on kuitenkin ymmärtää, että erityisherkkyys ei ole vika tai oireyhtymä, vaan päinvastoin, erityisherkkyys on osa persoonallisuutta. Jos 20 % tutkittujen lajien yksilöistä on erityisherkkiä, ei niin iso osa voi olla viallisia eikä näin ollen haitata lajin selviytymistä. Erityisherkkyys on piirre, joka selviytymään tarkkaavaisuutta vaativissa tilanteissa. Asialoikkana: Jos olette katsoneet uusia Sherlock Holmes - elokuvia, uskallan väittää, että päähenkilö on erittäin erityisherkkä persoona, joka pystyy käyttämään erityistä herkkyyttään ja aistejaan parhaalla tavalla hyväkseen. On muuten hyviä elokuvia, suosittelen ;)

Alttius erityisherkkyyteen syntyy geenien ja ympäristön yhteisvaikutuksena. Myös se, kuinka erityisherkkä yksilö selviytyy elämässä, riippuu paljon siitä, pystyykö omaa erityisherkkyyttään hyödyntämään vai antaako paholaiselle pikkusormen. Toki ympäristö vaikuttaa tähän vahvasti - erityisherkkien lasten kasvatukseen on tutkimusten myötä löytynyt paljon uutta tietoa. 

Erityisherkät lapset leimataan usein herkästi pelokkaiksi. Sama pätee eläimiin; onko pelokkuus tai hermostuneisuus huonoa käytöstä vai opittu mekanismi? Vai kenties suojakeino? Erityisherkkien yksilöiden kärsimys näkyy usein käytöshäiriöinä. Usein puhutaan temperamenttisista, hankalista hevosista, jotka ovat hyvin herkkiä. Miltä kuulostaisi, jos puhuttaisiinkin erityisherkistä hevosista? No, nykyään on muotia mennä monessa asiassa milloin minkäkin diagnoosin taakse (pahoittelen kärjistämisen), ja valitettavasti paljon hevosten opittua (vaiko opettamatonta?) käytöstä - tarkoitan huonoa -  perustellaan ties millä asioilla. Lisäksi terveydelliset syyt tulisi tietenkin aina sulkea pois, jos hevonen käyttäytyy ihmisen mittapuulla huonosti.

Joskus kuitenkin hevonen on vain herkempi kuin muut. Käyttäytymisen variaatioita on varmasti niin paljon kuin on hevosia sekä erilaisia ympäristöjä, missä ne elävät ja ovat eläneet. Tulisi aina muistaa, että mikä toimii yhdelle hevoselle, ei välttämättä toimi toiselle. Joku hankalaksi tulkittu hevonen tarvitsee ehkä tiukempaa kuria ja ohjausta ja hyväksyy sen, toinen taas on oman elämänsä taiteilija ja toimii parhaiten pehmeällä otteella, tarviten kuitenkin rajat. Näin ollen kaikki hevoset eivät sovi kaikille ihmisille, ja päinvastoin. Omaankin elämääni on osunut  tällaisia yksilöitä, ja jokaisen käytös on ollut erilaista ja erityisherkkyyden "oirehtiminen" ilmennyt eri asioissa. Tärkeintä on se, että kuuntelee hevosta ja sen reaktioita ja tarjoaa sille turvallisen ympäristön rajoineen. 

Uljas Musta on ollut tärkein tällainen hevonen elämässäni. Joinain hetkinä maailmassa vaan oli ihan liikaa kaikkea sille ja reaktiot saattoivat olla arvaamattomia. Toisena hetkenä sait kanavoitua hevosen herkkyyden ja ratsastaminen oli ihan mielettömän upeaa.


Kuva: Tiina Pesonen

Olen saattanut kertoakin, kuinka ratsastin talvi-iltana kentällä, ja taivaalle piirtyi mahtavia revontulia. Kävelin alkukäyntejä rauhallisella hevosella, ja taivaalle katsellessani mietin, kuinka revontulet näyttivät sille, että hetkenä minä hyvänsä sieltä voisi laskeutua avaruusalus ja imaista meidät avaralta kentältä - apua, mihin voitaisiin silloin mennä turvaan, siirtotallin katokseen vai talliin? Samalla hetkellä hevonen vaistosi mietteeni ja hermostui, käynti muuttui kireäksi ja rennon hevosen olemus muuttui. Tilanne nauratti itseänikin, mutta se kertoi, miten pieniä asioita herkkä hevonen voi aistia ja reagoida niihin. Toinen, kipeämpi tarina, liittyy Uljas Mustan viimeiseen hetkeen. Herkkä hevonen hermostui kun harjailin sitä viimeistä kertaa ja hyvästelin sairaan hevosen. Se aisti minun tunteeni, ja reagoi siihen välittömästi. Olin ollut vuosien varrella mukana saattamassa kahteen otteeseen omaa hevostani sateenkaarisillalle ongelmitta, joten tilanne oli itselleni tuttu, mutta Uljas Mustan herkkyys yllätti tässäkin asiassa. Jouduimme sitten kuitenkin tekemään pienen suunnitelmanmuutoksen, kun en voinut olla se, joka hevosen saatteli ikiuneen. 


15. kesäkuuta 2018

Tunteiden tulkit

Se lienee tiedossa, että hevoset tulkitsevat ihmisen tunnetiloja hyvinkin herkästi. Hevosen käsittelyssä tulee olla varma, eikä omaa pelkoaan tai epävarmuuttaan tule näyttää. Joskus ratsastaessa pelottaa, mutta taitoa on se, että osaa peittää pelkonsa tai epävarmuutensa. Onko se näyttelemistä? Sitä tarvitsee joskus myös muussa elämässäkin. Mutta pystyykö hevosta huijaamaan? Tuskin.

Hevosen reaktiot ihmisen tunnetiloihin saattavat yllättää.

Olin 17-vuotias, kun isäni kuoli. Hautajaisia seuraavana päivänä lähdettiin talliporukalla maastoilemaan,. Mieleni oli ymmärrettävästi maassa, mutta kiva oli saada muuta ajateltavaa, vaikka suru pyörikin mielessä. Tallille päin palatessamme lämmittelin pakkasen kylmentämiä varpaitani irroittamalla jalustimet jaloistani, kun saavuimme rauhallista käyntiä metsästä pellon laitaan. Oodin käveli verkkaisesti jonon viimeisenä, rennosti. Yhtäkkiä huomasin, että painelen tavallisesti vakaan ja kiltin ratsuni kanssa pukkilaukkaa pellolla, ja lopputuloksena tumpsahdin pehmeästi metriseen lumihankeen naamalleni, ratsuni laukatessa "villiintyneenä" jonon ensimmäiseksi odottelemaan. Naurusta ei meinannut tulla loppua, kun kömmin hangesta ylös umpilumisena, vailla näkyvyyttä, sillä silmälasinikin haukkasivat lunta. Jouduin vielä rämpimään hangessa kymmeniä metrejä tuhman ratsuni luo. Hevonen oli vallan tyytyväisen näköinen eikä edes yrittänyt pakoon, lähinnä odotteli että milloin kiipeän takaisin kyytiin. Haluan tietenkin ajatella, että viisas hevonen vaistosi suruni ja päätti sitten omalla tavallaan piristää minua. Piristi kyllä, tilanne on naurattanut pitkälti toistakymmentä vuotta!

On hetkiä, kun oma, tuttu hevoseni haluaa toistuvasti olla luona ja työntää turpansa kasvojeni lähelle. Olen miettinyt, että mitähän asiaa sillä on minulle. Tänään tajusin, että ei sillä välttämättä ole minulle asiaa, vaan se kysyy, mitä minulla olisi kerrottavaa, onko minulla kaikki hyvin.

Kuva: Tiina Pesonen



27. toukokuuta 2018

Pettymyksen karvas kalkki kestomakuna

Tekstiä on nyt irronnut taas liian harvakseltaan, vaikka monesti huomaan mielessäni pyörivän ajatuksia, joita jalostan koko ajan blogitekstin muotoon. Siitä puuttuu kuitenkin yksi työvaihe: paikoilleen istahtaminen, jotta ajatuksissani oleva, jo lähes valmis teksti siirtyisi näppäimistön kautta tänne blogiin. Työstän jatkuvasti omaa ajankäyttöäni, ja lupaankin nyt itselleni, että tähän tulee muutos. Kirjoittaminen muodossa tai toisessa on kuitenkin ollut aina itselleni henkireikä, ja nyt sen aika tuntuu jälleen olevan.

Kirjoitin viime syksynä, suomenhevosten kuninkaallisten - lue: väliin jääneen Kasvattajakilpailun - aikaan tavoitteista ja pettymyksen käsittelystä, ja tämä seuraava tekstinpätkä pisti äsken silmääni:

Kyky käsitellä pettymyksiä mittaa mielestäni myös ihmisen vahvuutta. Pettymykset kasvattavat - ja opettavat - ja elämässä kuuluukin olla ylä- ja alamäkeä. Pahalta ne tuntuvat, mutta eteenpäin katsominen auttaa. Se ei heti onnistu, mutta ajan kanssa näkö terävöityy.

No ei hyvältä tunnu vieläkään. Tämä loppukevät on kyllä ollut sellaista suota harrastuksen suhteen, että ei rentouttavasta harrastuksesta ole monestikaan voinut puhua. 

Alkuvuodesta näytti valoisalta, kun oma hevonen palaili treeniin ja kisakaveriksi löytyi ihan mahtava hevonen, ja omistajan kanssa suunnitelmat meni hienosti yksiin. Kalenteri oli suunniteltu jo syksyyn asti. Kisakausi startattiin, ja päästiin jo pikkuisen menestyksenkin makuun. Sitten kaikki rupesi taas menemään ihan pieleen; oman hevosen kanssa treenailuun tuli jälleen mutkia matkaan, ja suon pohjalla käytiin (toivottavasti!) siinä, kun kamalana epäonnen summana kisakaverille kävi tapaturma, ja edessä on pitkä sairasloma. 



Itselleni hevosharrastus on henkireikä, ja hevosten parissa pystyn tyhjentämään ajatukseni muusta, kuten ajoittain stressaavasta työstä. Siinä vaiheessa kun tämä henkireikäkin on epäonnistumista ja stressiä toisensa perään, tuntuu arjesta palautuminen erittäin haasteelliselta. No, kaikella on toivottavasti tarkoituksensa. 

Varovaisen toiveikkaasti treenailen jälleen Napin kanssa, jospa kuitenkin startattaisiin vielä kisakaudelle 2018. Nappi kylläkin vähän jo tinderöi sulhoehdokkaan kanssa, ja vallan hieno sellainen löytyikin. Pitkän itsetutkiskelun jälkeen taisin päätyä siihen, ettei varsottamisen aika vielä ole - tosin tämän suhteen taidan olla valmis tarvittaessa muuttamaan mieleni nopeastikin. Siihen saakka ihailen Napin kotitallissa maailmaan putkahtelevia, toinen toistaan suloisempia varsoja. Tänä kesänä niitä riittääkin jos kaikki tähdet ovat suotuisia, sillä kolme tammaa on jo varsonut ja toiset kolme vielä kasvattelevat hetken mahojaan. Napinkin sukuun tulee toivottavasti lisää jäseniä, kun uusi pikkusisarus ja sisarenlapsonen putkahtavat maailmaan. Peukut pystyssä odotellaan! Eipä tästä ole kauaa, kun ihailin siellä peräkarsinassa tähtipäistä, punaista tammavarsaa - nyt se on jo aikuinen ratsuhevonen siinä viereisessä karsinassa.

Aina pitää nähdä asioiden positiiviset puolet, vaikka niitä joutuukin välillä vähän etsimään. Olen saanut Napille ihan parhaan liikuttajan, ja se helpottaa paljon, kun tiedän että hevonen on säännöllisessä liikunnassa, eikä kerää toivottavasti turhaa virtaa. Lisäksi on toki mukava ajatella, että maksoin A-lisenssin vain tukeakseni SRL:n toimintaa :D (oma lompakko kyllä tätä vähän protestoi...)

Nautitaan kesästä ja tästä hetkestä, huominen tulee aina.

PS. Satula- ja kuolainrumba - sitä riittää! Sitä tuskaillessa se varsaloma ei ehkä olekaan huono ajatus :D
Kuva: Emilia Nerg