Vuodet vierii, kunto kasvaa!

Viikonloppuna nautin hyvällä omallatunnolla hevosharrastuksesta vapaa-aikana. Käytiin Napin kanssa maneesilla nauttimassa pikkuesteiden hyppelystä. Mikä parasta, saatiin kameran taaksekin joku ja muistoksi omista treenailuista kivaa videonpätkää. Videolta on hyvä poimia myös kehityskohtia, joita tästäkin tietty löytyi.

Nautin siitä, miten oma hevoseni on kehittynyt varsasta ja nuoresta ratsunraakileesta ratsuhevoseksi. Siitä huolimatta että vain itse olen sitä kouluttanut ;) Tämän vuoden aikana Nappi on saanut hurjasti voimaa ja kuntoa, mikä tuntuu mahtavalla tavalla varsinkin esteillä. Voin sanoa että ratsastus on helppoa kun on hyvä hevonen!

Tuota Napin laukkaa voisin katsella vaikka nukahtamiseen saakka,

siellä on niin makeeta olla kyydissä!

Voima ja kunto on treenattu meidän kohdalla maastossa. Maastoilen paljon, ainakin puolet ratsastuskerroista. Rauhallisia lenkkejä, vauhdikkaita lenkkejä, epätasaista maastoa, kiipeilyä - ja talven hankia toki unohtamatta! Eli antaa tulla lunta vaan, tervetuloa! Lenkkeilen myös esimerkiksi palautuslenkkejä maasta käsin. Meillä normaali perusmaastolenkki on reilut kymmenisen kilometriä, pitkän käynti/ravimatkan päässä on hyvät ja vaihtelevat metsämaastot joissa käydään paljon.

Sain lainaksi kypäräkameran millä piti toki eilen vähän leikkiä. Valitettavasti kyseessä oli kuitenkin lämpimämpään ilmastoon tottunut kappale, joten akun kesto oli aika vajavaista. Videolla ruvettiin juuri kiihdyttämään kun akku jo loppuikin. Kuitenkin vähän makua suomenhevoskyydistä laukkasuoralta! Videolla on päivämäärä ja kellonaika ihan mitä sattuu, kun en huomannut niitä säätää.

Talvella lämpötila aiheuttaa toki vähän rajoitteita ainakin omalla kohdallani pitkille maastolenkeille, koska useampaan otteeseen sormet ja varpaat palelluttaneena olen todennut, että ei ole pakko kärsiä jos ei halua. Siispä pahimmilla pakkaskeleillä hevonenkin saa huilailla, pikkulomat silloin tällöin tekee ihan hyvää.

Nautitaan kuitenkin näistä leudommista talvikeleistä, eikö niin?

Parin kilometrin palauttelukävelyt maneesilta tallille, paksu viltti niskassa.

Miksi?

Aika usein tulee mietittyä, mikä saa hurahtamaan hevosiin niin kovin, että uhraa kaiken vapaa-aikansa tavalla tai toisella hevosiin liittyviin asioihin, samoin kuin kaiken liikenevän rahansa. Tai oikeastaan ainahan voi jostain muusta nipistää. Heikkoina hetkinä itsekin sitä sortuu miettimään että onkohan sitä ihan täysjärkinen, kuten mudassa nilkkoja myöten tarpoessa, vesisateessa kastuessa, ripulista hevosta siistiessä, ähkyistä talutellessa, eläinlääkärimaksuja maksellessa, järkyttävässä pakkasessa tallihommissa, talvella kisa- ja valmennusreissuilla hytistessä...

Sitten kun tulee eteen se hetki, tietää miksi.

Viime viikonlopun järkyttävä tapahtuma Imatralla liippasi itseäni todella läheltä, sanotaan vaikka että muutamien kymmenien metrien päästä. Jälkikäteen sain tiedon ja järkytys iski kovempana vasta myöhemmin. Huomasin, että ikävät asiat pyörivät mielessä ja tulivat jopa uniin. Tajusin kuitenkin, että oma pääni toimi suojellakseen itseäni: nukkumaan käydessä mieleen tuli mahtava tunne esteradalta edellisistä kisoista, maastolaukkoja, jopa tulevan vuoden suunnittelua. Tuli vahva tarve suunnitella ja laittaa paperillekin jo jotain ensi vuoden tavoitteista ja aikatauluista liittyen kilpailukauteen. Reppu selässä pyöri mielessä ja blogi piti elvyttää. Pahan maailman ajattelulle ei jäänyt tilaa.

Sitä vastoin yrityksistä huolimatta koulutehtävistä ei nyt tullut mitään, sillä keskittyminen ei riitä tieteellisen tekstin lukemiseen, analysointiin ja tuottamiseen. Kuitenkin blogiin tekstin runko syntyi jo yöllä herätessäni, kuin itsestään.

Kaiken lisäksi parasta terapiaa on maastoilu hevosen kanssa. Metsän hiljaisuus, minkä rikkoo satunnaiset eläinten äänet, hevosen puuskutus tiukemman pätkän jälkeen. Omat ajatukset, kun voit pohtia asioita kuitenkin irrallaan niistä. Se tunne voimasta, joka on allasi, kun laukattava ylämäki nousee eteesi ja hevonen haluaisi jo mennä, ja pyrkii jopa vähän takajaloilleen. Jaksat pitkänkin lenkin, vaikka omat jalkasi olisivat väsyneet, hevonen kuljettaa. Herkkyys, joka hevosella on jokaiseen ohjan liikautukseen tai pohkeen painallukseen.

Luottamus.

Siksi.

Taas täällä!

Jaahas, totesinpa tuossa että töiltä, opiskeluilta sekä harrastuksilta jää ihan liikaa aikaa, joten päätin herätellä tämän vaivalla muokkaamani blogin henkiin!

Paljon on muuttunut tässä muutaman vuoden kuluessa, ja tällä hetkellä elämässäni on vain yksi hevonen muiden laukattua vihreämmille laitumille. Hiekharju Napakka eli Nappi on nyt viisivuotias kaunis nuori hevonen, jonka olen itse kouluttanut. Olemme tänä ja viime vuonna kisanneet lähinnä 1-tasolla koulu- ja esteratsastuksessa, ja hyppäämisenhän aloitimme ylipäätään vasta viime vuonna loppusyksystä, eli kun Nappi oli neljävuotias. Ratsastuksen aloitin vasta ihan kolmivuotiskauden lopussa joulukuussa, koska Nappi tuntui vielä niin keskenkasvuiselta ennen sitä. Ensi viikolla taitaakin olla Napin ratsutuksen kaksivuotispäivä :) Eikä tässä kiire ole tainnut tulla, ihan ollaan ikäisten tasolla.

 Napin toinen ratsastus joulukuussa 2014. Napanuora vielä kiinni :)

Nappi on osoittautunut loistavaksi kisahevosen aluksi, sillä sen käytös on aivan mahtavaa kisapaikoilla sekä reissuilla. Tämä tuli testattua muun muassa syyskuun alussa Ypäjällä, kun kävimme 5-vuotiaiden suomenhevosten Laatuarvostelun finaalissa. Sijoitus oli jossain puolenvälin huonommalla puolella, mutta itse olin täydellisen tyytyväinen koko reissuun: hyvin matkustava ja majoittuva hevonen, söi ja joi hyvin koko reissun, käyttäytyi loistavasti ja sen lisäksi vielä suoritti niin hyvin kuin oli harjoiteltukin - bonuksena ylitimme yhdessä Haimi-hallissa isoimmat esteet siihen saakka! Lisäksi itselleni oli mieletön kokemus kyetä itse esittämään oma hevoseni, sillä esteratsastuksessa itselläni oli ollut kesän aikana hieman pakka sekaisin ja usko koetuksella.

Napin luonne on riippuen asiasta hyvin vaihteleva, sillä skaalaa löytyy rauhallisesta odottelijasta tuliseen tappuraan :D Esimerkiksi trailerissa Nappi seisoo kiltisti möykkäämättä vaikka tuntikausia (tärkeä ominaisuus jos vaikka kisareissun varrelle osuu hyviä shoppailupaikkoja?), kun taas estetreeneissä hevonen vie ja kuski vikisee. Kaikkein pahin paikka tuntuu olevan kuuliaisuutta ja rauhallisuutta vaativat harjoitteet, kuten käyntiväistöt, ennen hyppäämistä ja laukkaamista. Kyllä nimittäin jalkaa poljetaan ja keula nousee!

(suomenhevosetko etupainoisia? En ymmärrä :D)

Käymme Napin kanssa säännöllisesti Kosken Sannan estevalmennuksissa, ja sen lisäksi satunnaisesti kouluvalmennuksissa ihan sen mukaan, miten lompakko antaa myöten. Kahdessa lajissa valmentautuminen ei ole ihan halpaa, varsinkin kun matkustan kuitenkin aina toiselle tallille maneesille. Pääsääntöisesti liikutan Nappia maastossa ihan lihaskuntoa ja kestävyyttä treenatakseni, ja sitä se rakastaa - ainakin jos laukataan riittävästi. Lisäksi kentällä työskentely pysyy mielekkäänä, kun ei liikaa hiulata. Eiköhän myö tässä monta vuotta vielä ehditä.

Nyt lupaan päivittää meidän treenitaivalta tänne vähän ahkerammin. Matkalla hevonen myös kouluttaa minua, ja ajatuksia hevosten käsittelystä ja koulutuksesta herää jatkuvasti.

Palataan taas :) Ja tämän kuvan fiilis miulla on lähes joka kerta kun ratsastan tuolla Napakalla tammalla. On se vaan makee!

Nappi 4v. Kuva: Tiina Pesonen